Pientä surua ja ra(a)jojen rikkomista

Taisin hieman johtaa ala-kanttiin otsikon kanssa. Nimittäin suru ei todellakaan ole mikään pieni. Johtuen siitä että joudun palauttamaan käyttämäni rakkaus-kameran tänään (niinno, se piti oikeastaan palauttaa jo toukokuun lopussa..) ja tiedossa olisi lievä pudotus Nikonin justhyvästäjakäteensopivasta järkkäristä Canonin powershot s3 is' bridge-kameraan.. Lisättäköön vielä etten ole kyseistä omaa kameraani käyttänyt varmaan yli vuoteen ja patterilaturinikin on muuton jäljiltä jossain paikassa nimeltä hukka. En ole varma osaanko enää edes käyttää kyseistä kameraa saatika sitten sitä itkun määrää kun pitäisi täällä julkaista ah-niin-ihania 6 megapixelin kuvia, kun näiden aikaisempien kuvieni pikselimäärät on ollut vähintäänkin tuplattuna tuosta..

No, tässä nyt kuitenkin viiminen asukuva (entisen) kouluni kameralla ikuistettuna. Tajusin vasta alkuillasta että päällänihän on tosiaankin sekä ruutua että raitaa, mutta ihastuin ajatuksesta vain entistä enemmän katsoessani peiliin ja rakastuessani kuvaani aina uudestaan ja uudestaan (mitenniin minä muka narsisti?)

Itseasiassa sekä hame että paita on pelastettu siskon "näitä vaatteita en enää käytä" - pussukasta ja voin kertoa, että olen enemmän kuin hämilläni siitä että neiti jonka sanotaan olevan samoista vanhemmista kanssani, voi heittää tämmöisiä ihanuuksia pois! Näköjään ne omenat voivatkin tippua aivan eri suuntiin, joissakin asioissa ainakin. Paita on Luhdan ja mukavamman tuntuista kangasta saa kyllä etsiä. Hameen alkuperästä en ole aivan varma, pieni ajatus takoo takaraivossani että sisko olisi sen jostain ulkomailta tuonut, mutta tästä nyt en ole aivan varma. Luultavasti hän korjaa asian pian, mikäli olen väärässä (;

Ja mitä niihin raajojen rikkomiseen tulee, oli lauantai tosiaankin aika korkealentoista juhlintaa.. Päätoimisena juhlapaikkana tosiaan palveli eräs kattosauna-tila Helsingin keskustan tuntumassa ja tietysti myös kattoterassi kuului juhlatilaan. Kattoterassi oli rajattu lasisella "aidalla", jonka toisellapuolellakin kuitenkin hengattiin. Jossain vaiheessa iltaa päätin sitten tsekata josko se ruoho tosiaan olisi vihreämpää aidan toisella puolella, otin tuolin avuksi kiivetessäni aidan yli ja kuinkas sitten kävikään.. tuoli kippasi ja tämä neiti ja iloisesti killumaan aidan päälle vasemman jalkansa varassa. Lopputuloksena pieni ja söpöinen, aivan musta viidentoista sentin pituinen mustelma. Hyvä Nicole! (En kehdannut ikuistaa mustelmaa tänne, sen verran härskin oloinen takareisi-otos siitä olisi tullut. Saatte siis vain ja ainoastaan kuvitella mielessänne tämän kaunistuksen.)