Välillä käy niin, että kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Yleensä ahdistun ihan mielettömästi äkillisistä muutoksista, liian pikaisista päätöksistä ja hötkyilystä, jos aloite ei ole tullut itsestäni. Yritän kuitenkin parhaani mukaan muistaa jonkun viisaan sanat "se on vaan elämää", ja porskutella eteenpäin.
Viimekesäisen havahtumisen jälkeen olen ottanut kokonaan uuden asenteen elämään. Kai se vaatii sitä pohjamudissa ryömintää, ennen kuin osaa nähdä helmet sen kaiken seassa.
Viikko sitten sain tekstiviestin, jossa kerrottiin yhdellä lauseella, että minulla on viikko aikaa etsiä uusi asunto ja siirtää tavarani pois kotoota (= isäni ja hänen vaimonsa kotoa, jossa minun oli tarkoitus saada asua syksyyn asti, kunnes valmistun ja pääsen paremmilla edellytyksillä pitämään taas kaikki oman elämäni langat käsissä.) Yksinkertainen syy tähän pikaiseen päätökseen isäni osalta on, että hän tarvitsee huonettani vaimonsa uusille lapsille. Ymmärtäisin tilan tarpeen, jos pojilla ei tällä hetkellä olisi huonett lainkaan, mutta kun heidän huoneensa on tismalleen samankokoinen kuin omani. Tai no edesmennyt huoneeni, sillä toissapäivänä tein niinkuin käskettiin ja kävin pakkaamassa kimpsuni ja kampsuni.
Vapailta markkinoilta ei asuntoa löydä millään viikossa, niinpä teimme olosuhteiden pakosta päätöksen, että muutin poikaystäväni luo, missä olen muutenkin jo hyvin epävirallisesti asustellut viime aikoina. Päätöksessä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta omasta mielestäni tämä tuli hippasen liian nopeasti. Seurustelua kun on takana vasta muutamia kuukausia, en itse näe juurikaan järkeä tällaiselle hötkyilylle. Mutta minkäs teet, ei sitä nyt ihan sillan allekaan viitsisi asettua.
Paljon on pohdittu, miten muutto vaikuttaa suhteeseemme ja yhteiseen elämään, mutta olemme tulleet tulokseen, että kyllä se kestää, jos on kestääkseen. Yhteiset tavoitteet ja haaveet vievät varmasti eteenpäin. Meillä osataan puhua asioista ja ristiriitojen ja erimielisyyksien selvittämiseen on löydetty jo keinoja, vaikkei niitä ole vielä kertaakaan edes tarvittu. Joku saattaa sanoa, että sihde ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt, jos ei ensimmäistäkään riitaa ole riidelty, mutta ei tässä nyt ole aikaa semmoisia odotella. Toisaalta hämmästellen kuinka seesteisesti suhteemme on edennyt, vaikka minä muistutan luonteeltani lähinnä jatkuvassa purkaustilassa olevaa tulivuorta kuin rauhallista viilipyttyä. Ehkä se on sen toisen osapuolen seesteisyys, mikä saa minut rauhoittumaan ja pysymään aloillani.
Näillä kuitenkin mennään eteenpäin ja toivotaan parasta. Loppuenlopuksi kaikki on kiinni omista aenteista ja panoksesta, oma uskoni tämän kaiken onnistumiseen on koppuenlopuksi aika suuri. Pystyn mihin vain, jos vain haluan tarpeeksi (:
Koru-kuva omasta kamerasta, muut kotoisin weheartitistä.
