On surullista, kuinka ulkonäkö on osana elämäämme jo pienestä pitäen. On kaiketi turhaa käyttää tässä nyt aikaa median vaikutuksesta tyttöjen itsetuntoon, se on nykypäivänä jo aika selvää lähes kaikille. Mutta voiko media olla ainut syypää siihen, että naiset on kautta aikain tavoitelleet täydellistä ihoa ja kroppaa? Voiko kyseisten illuusioiden vaaliminen olla geneettistä, kiinni ihmisessä jo syntymästä, vai onko se pelkästään opittua? Jo päiväkodissa törmää lapsiin, jotka kiusaavat toisiaan väärän värisistä hiuksista, pisamista tai liian pulleasta masusta. Tässä tapauksessa uskon, että kodin ja ympäristön vaikutus lapsen kauneusmalliin on suuri. Mikäli lapsi näkee päivittäin äitinsä tuskailut meikkaamisen parissa, kuulee kuinka aikuiset arvostelevat toisiaan suoraan tai seläntakana, tottakai hän oppii saman kaavan. Kaavan, josta onvaikea päästä pois, tietyissä määrin elämämme vain perustuu ulkonäköön ja kauneuteen.
En ole yhtään yllättynyt, että ensimmäiset peilit kehitettiin arviolta jo 6 000 eaa. Peili on monelle meistä pakkomielle, mutta onko se välttämättä huono asia? Onko se nyt niin väärin, jos tykkää kunnioittaa muita pitämällä itsestään huolta? En nyt tarkoita, että ulkonäköä pitäisi olla jatkuvasti parantelemassa botoxilla sun muilla "ylimääräisillä" aineilla, vaan haluan puhua luonnollisesta kauneudesta. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin.
Emme voi suoranaisesti vaikuttaa siihen minkänäköisinä synnymme ja itse koenkin, ettei siihen edes tarvitse vaikuttaa. Vai onko jonkun mielestä botox-huulet oikeasti kauniimmat kuin syntyessämme saadut, oli ne sitten ohuet tai vähän pulluemmat? Voimme kuitenkin vaikuttaa omiin asenteisiimme ja siihen, miten kannamme omat kuoremme. Kaikkien ei tarvitse olla hoikkia, mutta ei myöskään pallon pyöreitä. Epävarmuus on meidän pahin kumppanimme, sen avulla emme saavuta mitään. Kunnioittaessamme alkuperäistä kuortamme ja sitä mitä olemme saaneet, kunnioitamme itseänne parhaalla mahdollisella tavalla. Nykyajan ihmiset ovat tottuneet päättämään ja valitsemaan liikaa. Puhutaan oikeuksista ja siitä, kuinka itselleen saa tehdä mitä lystää, "minähän tämän kropan kuitenkin kannan". Sinänsä olen samaa mieltä. Jos tulet oikeasti onnelliseksi silikoneista, kauneusleikkauksista ja hampaidenvalkaisusta, go for it. Mutta jos teet ne vain sen takia, että muut näkisivät sinut kauniimpana, olet luultavasti väärässä.
Lähipiiri ja ympäristö. Varmasti yksi suurimmista syistä teini-ikäisten tyttöjen minä-kuvan vääristymiseen. Pienikin lipsahdus riidan yhteydessä voi saada herkemmän ihmisen masentumaan ihan vakavastikin. Sitten mietitään vuosia mistä tämä itse-inho ja omaa kroppaa kohden koettu viha kumpuaa. Emme voi loputtomiin vaikuttaa siihen mitä kuulemme itsestämme muiden suusta, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten vastaanotamme ne. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vai jäämmekö märehtimään tuntikausiksi naapurin Pekan kiusoittelua pyöreistä poskistamme? Tietysti ympristöään ja lähipiiriään on myös hyvä osata kuunnella, mutta meidän tulee erottaa se hiuksenhieno ero, mikä on itsemme kannalta tärkeää kuunneltavaa ja minkä taas voi ohittaa pelkällä olankohautuksella.
Sitäpaitsi, kuka rumuuden edes määrittelee? Kuulin radiosta yhtenä päivänä, kuinka joku jenkkiläinen tutkija oli tehnyt tutkimuksen, jonka mukaan rumat ihmiset pärjäävät elämässään huonommin kuin kauniit; saavat pienempää palkkaa, tekevät "huonompia" töitä vaikka rahkeet riittäisivätkin parempaan ja olipa tutkimuksen mukaan yhteys myös sillä, minkä takia "rumat" ihmiset pariutuvat keskenään. Ja joku muka sanoi että kauneus on katsojan silmissä?! Mielestäni edellämainitut turkimukset voitaisiin heittää kuuseen. Elämässä pärjää ne, jotka haluavat pärjätä. Siinä ei paljoa lasketa onko nenä tarpeeksi keskellä päätä ja silmät tietyn senttimetrin päässä toisistaan (muistan kuulleeni tästäkin erään tutkimuksen, jonka mukaan kauniilla naisella on kasvot tiettyjen senttimetrien mukaan. Valitettavasti en pikaisella googlaamisella löytänyt tästä tutkimuksesta muruakaan.)
Uskon, että jokainen joka haluaa näyttää hyvältä, myös pystyy siihen. On eri asia meikata itsensä kauniiksi, kuin meikkaamalla tuoda esille ja korostaa omia hyviä piirteitään. Omasta mielestäni ei ole mitään väliä miltä näytät, vaan kauneuden tekee tosiaan asenne. Ei välitetä muiden perustelemattomista kommenteista ja kateellisista loukkaus-yrityksistä, ollaan ylpeitä siitä mitä meillä on ja ennenkaikkea; negatiivinenkin kommentointi on aina kommentointia (; Vaikka aina ei onnistuisikaan näyttämään täydelliseltä, voi olla ylpeä onnistuttuaan erottumaan massasta. Saavutus sekin, vai haluaako joku oikeasti koko loppuelämänsä olla hissukkahiirulainen, jonka nimeä ei edes muista kukaan? Vaikea uskoa, eiköhän meillä kaikille ole edes pienen pieni tarve tulla huomatuksi ja sitä kautta hyväksytyksi. Vaikkemme sitä myöntäisikään.
Kuvat: Weheartit
