Mikä sä olit ennen ja mikä sä oot nyt?

LTCF on ollut pian pystyssä vuoden, Nicole sen takana reilut 21 vuotta (tai riippuu siitä mistä pystyssäolo aletaan laskea..) Ajattelin että nyt olisi hyvä aika vähän valoittaa sitä, miksi minusta tuli se mitä minä nyt olen. Ja mikäs olisikaan parempi keino, kuin kaivaa parit valokuvat kehiin!

Tämä äitienpäiväkortista kopioitu kuva on ainut, minkä tähän hätään sain vauva-ajoiltani kaivettua. Olen siis tuo pienen pieni nyytti äiskän sylissä. Sitä pienuutta ei tosin kauaa kestänyt..

Vuoden vanhana painoin reilut 16 kiloa, joka on samanverran kuin 4,5 vuotias velipuoleni tällä hetkellä.. Kuvassa oleva mekko on tuotu siskolleni pariisista, mutta koska mekko oli 2 vuotta vanhemmalle siskolleni liian iso, päätti äiti pukea sen kuvaa varten minulle.. Harmi vaan, että vararenkaistani johtuen mekko jouduttiin leikkaamaan sivuvaumoista auki että se ylipäänsä saatiin päälleni :D

 

Kolme vuotiaana painon nousu oli onneksi jo laskemaan päin, ja päässä keikkuva rusettihökötys puhuu puolestaan; tyylilyyli jo pienestä pitäen! En ole ihan varma mitä nämä kuvat on, nimittäin muistini ja äidin puheiden mukaan jokaikinen kerta kun olisi ollut kerhokuvaukset tms, niin tällä tytöllä oli naama ruvella. Näistä kuvista ei kuitenkaan naarmun naarmua näy.. Ehkä kiitos kuuluu äidin peitepuikolle, mitä muistan saaneeni naamaani useammankin kerran kun äiti yritti saada tästä rämäpäästä jollain keinoin kuvauskelpoista lasta :D

 

Vaikka ikäeroa minulla ja pikkuveljelläni kuukautta vajaa 4 vuotta, olemme silti pienestä pitäen olleet oikein parivaljakko. Siinä vaiheessa kun pikkuveikka alkoi jo asioista tajuamaan, oli isosiskoni sen ikäinen että kaverit kiinnosti tylsiä pikkusisaruksia enemmän, joten Paten kanssa rymyttiin sitten yhdessä. Huomatkaa eritoten Paten ilme ja säälittävä pukin rääpäle; miten tommonen on voinut mennä läpi kellekään lapselle?! :D

Kahdeksan vanhana olimme muuttaneet jo uuteen kotiin ja nuorimmainenkin siskoni oli syntynyt. Veikkaan tämän kuvan olleen salaotos Saran ristiäisistä. Mikään ei ollut hauskempaa, kun napata vanhempien kamera ja salaa räpsiä filmi täyteen mitä mielenkiintoisempia otoksia. Äidin ilmeet oli aina hupaisia, kun sai paperikuvat käteensä.. :D Tämän suhteen nykyisen digi-ajan vanhemmat, joiden lapset ovat kuvaamiseen ja poseeraamiseen taipuvaisia, taitavat olla piirun verran onnekkaampia, kun ei tarvii tuhlata rahaa "ylläri-kuvien" kehittelyyn.

Ala-asteelta asti olen ollut tarkka vaatteistani ja pukenut päälleni vain sitä mikä miellyttää silmääni. Aina tuo tyylisilmä ei kuitenkaan ole ollut paras mahdollinen, pinkki kauluspaita ja adidaksen tuulitakki puhukoon puolestaan..

Kuvien muokkauksen jalon taidon taisin löytää joskus yläaste-aikoina, kun kirjaston tietokoneilta löyty photoshop. Aika pitkään "muokkaaminen" oli minulle kontrastien ja värien säätöä sekä tekstin lisäystä, ihan niinkuin yllä näkyy. Kuva ei nyt muuten ole ehkä ihan parhaimmistoa, mutta kertoo aikapaljon siitä mitä 14-15 vuotiaan Nicolen päässä on liikkunut..

Kuva on otettu Toukokuussa 2004, samana päivänä kun serkkuni, kummipoikani sisko syntyi. Mekko on itsetehty ja muistaakseni edelleen jossain paikassa nimeltä jemma, ei tosin tuo resorituubi menisi päälleni enää edes änkemällä.. Hieman naurattaa tuo kuvaan ängetty teksti "i'm feel like a girl", tennareissa, kulahtaneessa hupparissa ja kahdella kavennuksella, reunojen päärmäämisellä ja halterneckin ompelemisella se tyttöyshän oikein pursuaa!

Yläasteen loppupuolella hiukseni alkoivat vaihtaa väriä aika tiuhaan, 13 vuotias naapurinkilttityttö-blondi luukilla varustettu tyttö alkoi pesemään hiuksensa mäntysuovalla ja väriksi vaihtui kirkkaanpunainen. Takkutukka tytön lempparivaatteisiin kuului sateenkaaren väriset polvisukat, boyfriendmalliset farkut (edelläkävijä!) käärittyinä ja siskon ompeleman vlkoinen fleece-huppari. Väri kuitenkin haalistui yllättävän nopeasti eikä aina kerennyt ajallaan värjätä takaisin punapääksi, niin sillontällöin joutui vähän rauhoittua ja hiihdellä haalistuneen kulahtaneilla oransseillä haituvilla. Näin jälkeenpäin snaottuna, mikään ei olisi voinut olla kamalempaa :D Harmi ettei tästä peikkotyttö-vaheesta ole kuvia, en tiedä mihin ne kaikki on kadonneet!

Yläasteen jälkeen ei opiskelupaikkaa ihan heti löytynyt, kun kymppiluokkakaan ei pahemmin kiinnostunut. Hiukset värjäänty ensimmäistä kertaa tummanruskeiksi ja meikkiä länttääntyi naamaan hippasen liikaa..

Kesä 2006 oli suhteellisen rankkaa aikaa erottuani ensimmäisestä vakavasta suhteestani (joka kesti huimat 1v3kk o/ ) Mutta onneksi silloinkin oli perhe ja sisarukset tukena (: Hiukset näköjään värjäyty takaisin punertavan ruskean, mutta tälläkertaa jätettiin jo mäntysuovat sun muut tupeeraukset pois.

2007 keväällä, reilu 17vuotiaana kaivettiinkin taas villi kortti hihasta ja hiukset lyheni radikaalisti. Puhdas punainen tuli taas takaisin ja omasta mielestäni näytin rekkalesbolta enemmän kuin koskaan..

 

 Onneksi kuitenkin hiukset kasvaa ja väriäkin saa vaihdettua, Saman vuoden Heinäkuussa (2 viikkoa ennen täysi-ikäistymistäni o/ ) pääsin käymään Kolilla ensimmäistä kertaa ja tyylikin oli muuttunut aika paljon yläasteaikoja hillitymmäksi. Nyt tykkäsin hiuksistani todella paljon ja samankaltainen malli ja väri pysyikin suht pitkään.

20vuotis synttäreilleni ompelin itse mekon ja muistan edelleen kuinka villiltä tuntui tanssia Onnelan pöydillä tietäen, ettei ole enää teini, mutta silti on koko maailma avoinna. Voi sitä! :D (Ja herranjumala, eihän siitä ole kuin vasta 1,5v?!)

Oikeastaan aina viime kevääseen saakka ulkonäköni pysyi suht samana. Hiukset tietty kasvo ja välillä vähän lyhennettiin, mutta mitään radikaaleja muutoksia ei tapahtunut. Paitsi Toukokuussa, kun päätin normaalin tummanruskean hiusvärin sijaan valitakin blondin, ja koko kesän kestäneen blondausoperaation jälkeen olen pitkästä aikaa taas vaaleahiuksinen, ekaa kertaa elämässäni platinablondi.

Näitä kuvia katsoessani huomaan, että eipä tässä paljoakaan olla muututtu. Ihmiset ympärillä on jonkun verran vaihtuneet, mutta tärkeimmät ovat pysyneet. Mielenkiinnon kohteet ja harrastuksetkin ovat pysyneet samana, mitä nyt taidot kehittynyt ja tehtävät muuttuneet haastavimmiksi. Tämmönen Nippe mie oon aian ollut, ja toivottavasti ne hyvät puolet itessäni tulee myös minussa pysymään (:

Tähän on hyvä lopettaa tältä erää:

♥