Nuo maailman ihanimmat kissapojat sain pelastettua itselleni keväällä 2008, niinikään perhetuttujeni muuton alta. Yhteinen aikamme oli loppupeleissä lyhyt, Hugon ja Topin tämänhetkiseen ikään verrattuna vain noin kolmasosa koko elämästä. Siltikään en unohdan iitä hetkiä kun oli aikaa istua kotona, molemmat kisut sylissä ja rapsutella niitä sielunsa kyllyydestä. Ja se kehräys, pursuava hyvä olo mitä niin pienestä eläimestä voi lähteä. Sitä oli vaikka muille jakaa! (Ja toivottavasti on noissa suloisuuksissa edelleen:)
Nämä kisut olivat ja ovat edelleen minulle erittäin rakkaita, mutta välillä pitää vain tehdä päätöksiä. Oma tilanteeni oli myös se, etten valitettavasti kerennyt olla kotona tarpeeksi usein. Onneksi kulta-pojat löysivät rakastavaisen ja huolehtivan kodin ja kuulemani mukaan ovat sinne sopeutuneet hyvin.
Ikävä on kova, mutta onneksi on kuvia mitä katsella (:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti