Verhoista hameeksi

Tämmönen kasari-hamonen tuli ommeltua! Prosessi ei tosiaankaan ollut hankala, kangas nimittäin on entisessä elämässään palvellut verhoina ja olipa kankaassa valmiiksi tankokujakin, joka hametta ommellessa kääntyikin hyvin kuminauha-kujaksi. Kuminauhan lisäksi ei tarvinnut muuta kuin ommella yksi suora sauma ja hame oli valmis! Mallin helppouden ja istuuvuuden lisäksi pidän myös hameen kuosista paljon, juuri sopivan keväinen näihin päiviin! (:

Kaikki on tässä ja mikään ei ole mitään

 

Kesän ekat kiskajätskit! Tötteröjätskissä olisi tietysti ollut enemmän fiilistä, mutta kun kauppatorille saavuttuamme tajusimme, että käteisrahaa on ainoastaan 4 euroa - sillä sai kaksipalloisen jäätelön, mutta ei kahta jäätelö yhdellä pallolla. Katsoimme parhaaksi ottaa kaksipalloisen kippojäätelön, molemmille jotain! Kesän testimakuna palveli Tupla, josta itselleni tuli lähinnä mieleen punssi. Tiedättekö ne pienet punssin makuiset karkit, punssinapit? Ihan niille maistui! Toisena pallona palveli minttu, se ei kyllä petä koskaan!

Ulkonäkökeskeisyydestä

On surullista, kuinka ulkonäkö on osana elämäämme jo pienestä pitäen. On kaiketi turhaa käyttää tässä nyt aikaa median vaikutuksesta tyttöjen itsetuntoon, se on nykypäivänä jo aika selvää lähes kaikille. Mutta voiko media olla ainut syypää siihen, että naiset on kautta aikain tavoitelleet täydellistä ihoa ja kroppaa? Voiko kyseisten illuusioiden vaaliminen olla geneettistä, kiinni ihmisessä jo syntymästä, vai onko se pelkästään opittua? Jo päiväkodissa törmää lapsiin, jotka kiusaavat toisiaan väärän värisistä hiuksista, pisamista tai liian pulleasta masusta. Tässä tapauksessa uskon, että kodin ja ympäristön vaikutus lapsen kauneusmalliin on suuri. Mikäli lapsi näkee päivittäin äitinsä tuskailut meikkaamisen parissa, kuulee kuinka aikuiset arvostelevat toisiaan suoraan tai seläntakana, tottakai hän oppii saman kaavan. Kaavan, josta onvaikea päästä pois, tietyissä määrin elämämme vain perustuu ulkonäköön ja kauneuteen.

En ole yhtään yllättynyt, että ensimmäiset peilit kehitettiin arviolta jo 6 000 eaa. Peili on monelle meistä pakkomielle, mutta onko se välttämättä huono asia? Onko se nyt niin väärin, jos tykkää kunnioittaa muita pitämällä itsestään huolta? En nyt tarkoita, että ulkonäköä pitäisi olla jatkuvasti parantelemassa botoxilla sun muilla "ylimääräisillä" aineilla, vaan haluan puhua luonnollisesta kauneudesta. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin.

 

Emme voi suoranaisesti vaikuttaa siihen minkänäköisinä synnymme ja itse koenkin, ettei siihen edes tarvitse vaikuttaa. Vai onko jonkun mielestä botox-huulet oikeasti kauniimmat kuin syntyessämme saadut, oli ne sitten ohuet tai vähän pulluemmat? Voimme kuitenkin vaikuttaa omiin asenteisiimme ja siihen, miten kannamme omat kuoremme. Kaikkien ei tarvitse olla hoikkia, mutta ei myöskään pallon pyöreitä. Epävarmuus on meidän pahin kumppanimme, sen avulla emme saavuta mitään. Kunnioittaessamme alkuperäistä kuortamme ja sitä mitä olemme saaneet, kunnioitamme itseänne parhaalla mahdollisella tavalla. Nykyajan ihmiset ovat tottuneet päättämään ja valitsemaan liikaa. Puhutaan oikeuksista ja siitä, kuinka itselleen saa tehdä mitä lystää, "minähän tämän kropan kuitenkin kannan". Sinänsä olen samaa mieltä. Jos tulet oikeasti onnelliseksi silikoneista, kauneusleikkauksista ja hampaidenvalkaisusta, go for it. Mutta jos teet ne vain sen takia, että muut näkisivät sinut kauniimpana, olet luultavasti väärässä.

Lähipiiri ja ympäristö. Varmasti yksi suurimmista syistä teini-ikäisten tyttöjen minä-kuvan vääristymiseen. Pienikin lipsahdus riidan yhteydessä voi saada herkemmän ihmisen masentumaan ihan vakavastikin. Sitten mietitään vuosia mistä tämä itse-inho ja omaa kroppaa kohden koettu viha kumpuaa. Emme voi loputtomiin vaikuttaa siihen mitä kuulemme itsestämme muiden suusta, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten vastaanotamme ne. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vai jäämmekö märehtimään tuntikausiksi naapurin Pekan kiusoittelua pyöreistä poskistamme? Tietysti ympristöään ja lähipiiriään on myös hyvä osata kuunnella, mutta meidän tulee erottaa se hiuksenhieno ero, mikä on itsemme kannalta tärkeää kuunneltavaa ja minkä taas voi ohittaa pelkällä olankohautuksella.

Sitäpaitsi, kuka rumuuden edes määrittelee? Kuulin radiosta yhtenä päivänä, kuinka joku jenkkiläinen tutkija oli tehnyt tutkimuksen, jonka mukaan rumat ihmiset pärjäävät elämässään huonommin kuin kauniit; saavat pienempää palkkaa, tekevät "huonompia" töitä vaikka rahkeet riittäisivätkin parempaan ja olipa tutkimuksen mukaan yhteys myös sillä, minkä takia "rumat" ihmiset pariutuvat keskenään. Ja joku muka sanoi että kauneus on katsojan silmissä?! Mielestäni edellämainitut turkimukset voitaisiin heittää kuuseen. Elämässä pärjää ne, jotka haluavat pärjätä. Siinä ei paljoa lasketa onko nenä tarpeeksi keskellä päätä ja silmät tietyn senttimetrin päässä toisistaan (muistan kuulleeni tästäkin erään tutkimuksen, jonka mukaan kauniilla naisella on kasvot tiettyjen senttimetrien mukaan. Valitettavasti en pikaisella googlaamisella löytänyt tästä tutkimuksesta muruakaan.)

Uskon, että jokainen joka haluaa näyttää hyvältä, myös pystyy siihen. On eri asia meikata itsensä kauniiksi, kuin meikkaamalla tuoda esille ja korostaa omia hyviä piirteitään. Omasta mielestäni ei ole mitään väliä miltä näytät, vaan kauneuden tekee tosiaan asenne. Ei välitetä muiden perustelemattomista kommenteista ja kateellisista loukkaus-yrityksistä, ollaan ylpeitä siitä mitä meillä on ja ennenkaikkea; negatiivinenkin kommentointi on aina kommentointia (; Vaikka aina ei onnistuisikaan näyttämään täydelliseltä, voi olla ylpeä onnistuttuaan erottumaan massasta. Saavutus sekin, vai haluaako joku oikeasti koko loppuelämänsä olla hissukkahiirulainen, jonka nimeä ei edes muista kukaan? Vaikea uskoa, eiköhän meillä kaikille ole edes pienen pieni tarve tulla huomatuksi ja sitä kautta hyväksytyksi. Vaikkemme sitä myöntäisikään.

Kuvat: Weheartit

Sitruunan suloista

 Tiedät ehkä sen tunteen kesäkuumalla, kun jano lähentelee infernaalista mutta oikein mitään ei tee mieli? Vesi ei nappaa ja kaupan limut ja mehut ovat aivan liian ylimakeutettuja? (tai vaihtoehtoisesti täynnä erilaisia lisäaineita, mistä sinulla ei ole hajuakaan mitä ne oikeasti ovat..) Itse kärsin kyseisestä ongelmasta melkein ympäri vuoden. Jostain syystä en saa tavallista vettä kiduksistani tarpeeksi alas ja kaupan limut sun muut lisäainemömmöt eivät todellakaan nappaa. Aikaisemmin olen maustanut veteni muutamalla sitruunan tai limen viipaleella, mutta sokerinhampaan kolottaessa muistin juoneeni joskus siskoni luona hänen omatekemäänsä sitruuna-limua. Tai ehkä kyse on mehusta koska juoma ei luonnollisesti sisällä hiilihappoa lainkaan, mutta ei se itseäni ainakaan haittaa, päin vastoin.

Muistellessani tätä kielen mukanaan viemää juomaa, hyppäsin taas kerran Herra Googleen lämpimään syleilyyn. Aika nopean etsinnän jälkeen löytyikin potentiaaliselta vaikuttava ohje, ja pakkohan sitä oli testata. Muutamie kokeiluversioiden jälkeen löytyi kuin löytyikin se oma versio, ja voin kertoa; tästä ei ole enää paluuta entiseen.

(ohjeesta tulee n. 4 litraa valmista limonadia)

 

  3sitruunaa
1 l vettä
  3dl sokeria

Pese sitruunat hyvin kuumalla vedellä. Halkaise sitruunat ja purista niiden mehu kattilaan. Paloittele jäljelle jääneet sitruunat kuorineen päivineen, laita kattilaan ja mittaa joukkoon vesi ja sokeri.

Kiehauta seos, vähennä lämpöä ja anna kiehua hiljalleen 15 minuuttia. Jäähdytä (ja anna tekeytyä kylmässä seuraavaan päivään.) 

Poista kuoret, siivilöi ja pullota tiiviste. Voit laimentaa juoman jo ennen pullotusta (n. 1 osa tiivistettä + 3 osaa vettä, maun mukaan), jolloin juoma on käyttövalmista heti janon yllättäessä.

Alkuperäinen ohje löytyy täältä, itse olen hieman muunnellut määriä ja helpottanut tekoa. Alkuperäistä ohjetta noudattaen juomasta tulee aikalailla vahvempaa ja kitkerämpää, eli ihan miten itse tykkää. Tekeytymisessä en itse ainakaan huomannut eroa, ihan samalta maistui vaikka olisi pullottanut tunti kiehauttamisen jälkeen.

Mitäs pidätte? Kumpaa sorttia itse olette, veden lipittelijöitä vai valmiin limpparin nautiskelijoita? (:

Glada vappen!

Tukholman tuliaisia

En tiedä muistinko aiemmin mainita, mutta käväisimme pari viikkoa sitten Tukholmassa. Reissu oli aika pikainen, toisinsanoen ihan tavallinen ruotsin risteily, 6h maissa ja loput laivalla. En tiedä johtuiko se omasta rahatilanteestani vai seurani shoppailu-halukkuudesta (=haluttomuudesta), mutta ostos-saldoni jäi erityisen laihaksi. Laivalta ostin hätä-shampoon ja hammasharjan, maissa tyydymme lähinnä ihastelemaan vanhaa kaupunkia ja nauttimaan säästä. Ja ihan sattumoisin tuli myös Kulturhuset stockholm kierrettyä. Ehkä parhaiten jäi käteen Anneé Olofssonin valokuvanäyttely "The face of all your Fears", jos vain liikutte lähelläkään Tukholman kulttuuritaloa ennen toukokuun puoltaväliä, kannatan ehdottomasti rullaportailua tokaks ylimpään kerrokseen! (Tai ylimpään tai jotain, en ihan tarkalleen enää muista.. :D) Näyttelystä ei tietenkään ole kuvia, mutta ihanasta säästä ja pikkukaduista senkin edestä. Ei onneksi tarvi ihan kateudesta vihertää, nimittäin aika pian reissumme jälkeen ne aurinko-säät tännekin kerkesivät (Teid'n onnenne että tämän postauksen kirjottaminen ja julkaisu vähän venähti..)

Valitettavasti ylimmän kuvan Muffin Bakeryn luomukset jäi testaamatta, kun vatsat oli juuri täytetty paikallisella mäkki-safkalla ennen loisteliaan putiikin löytämistä. Mieli teki kyllä kovin, mutta vatsa ei antanut periksi. Eikä sitä tietenkään tajunnut ostaa mukaan myöhemmin nautittavaksi.. tyhmä kun olen. Ens kerralla sitten! 

 Ps. Semikiva masu-turvotus parannellessani minkälie-patsaan laseja.. Multa aina välillä kysellään oonko mä raskaana j joka kerta saan yhtä otettuna kertoa, että ihan on vaan omaa läskiä mikä turpoo.. Geenit, mikä ihana tekosyy! :D

Pieniä suunnan muutoksia

Välillä käy niin, että kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Yleensä ahdistun ihan mielettömästi äkillisistä muutoksista, liian pikaisista päätöksistä ja hötkyilystä, jos aloite ei ole tullut itsestäni. Yritän kuitenkin parhaani mukaan muistaa jonkun viisaan sanat "se on vaan elämää", ja porskutella eteenpäin.
Viimekesäisen havahtumisen jälkeen olen ottanut kokonaan uuden asenteen elämään. Kai se vaatii sitä pohjamudissa ryömintää, ennen kuin osaa nähdä helmet sen kaiken seassa.

Viikko sitten sain tekstiviestin, jossa kerrottiin yhdellä lauseella, että minulla on viikko aikaa etsiä uusi asunto ja siirtää tavarani pois kotoota (= isäni ja hänen vaimonsa kotoa, jossa minun oli tarkoitus saada asua syksyyn asti, kunnes valmistun ja pääsen paremmilla edellytyksillä pitämään taas kaikki oman elämäni langat käsissä.) Yksinkertainen syy tähän pikaiseen päätökseen isäni osalta on, että hän tarvitsee huonettani vaimonsa uusille lapsille. Ymmärtäisin tilan tarpeen, jos pojilla ei tällä hetkellä olisi huonett lainkaan, mutta kun heidän huoneensa on tismalleen samankokoinen kuin omani. Tai no edesmennyt huoneeni, sillä toissapäivänä tein niinkuin käskettiin ja kävin pakkaamassa kimpsuni ja kampsuni.

Vapailta markkinoilta ei asuntoa löydä millään viikossa, niinpä teimme olosuhteiden pakosta päätöksen, että muutin poikaystäväni luo, missä olen muutenkin jo hyvin epävirallisesti asustellut viime aikoina. Päätöksessä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta omasta mielestäni tämä tuli hippasen liian nopeasti. Seurustelua kun on takana vasta muutamia kuukausia, en itse näe juurikaan järkeä tällaiselle hötkyilylle. Mutta minkäs teet, ei sitä nyt ihan sillan allekaan viitsisi asettua.

Paljon on pohdittu, miten muutto vaikuttaa suhteeseemme ja yhteiseen elämään, mutta olemme tulleet tulokseen, että kyllä se kestää, jos on kestääkseen. Yhteiset tavoitteet ja haaveet vievät varmasti eteenpäin. Meillä osataan puhua asioista ja ristiriitojen ja erimielisyyksien selvittämiseen on löydetty jo keinoja, vaikkei niitä ole vielä kertaakaan edes tarvittu. Joku saattaa sanoa, että sihde ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt, jos ei ensimmäistäkään riitaa ole riidelty, mutta ei tässä nyt ole aikaa semmoisia odotella. Toisaalta hämmästellen kuinka seesteisesti suhteemme on edennyt, vaikka minä muistutan luonteeltani lähinnä jatkuvassa purkaustilassa olevaa tulivuorta kuin rauhallista viilipyttyä. Ehkä se on sen toisen osapuolen seesteisyys, mikä saa minut rauhoittumaan ja pysymään aloillani.

Näillä kuitenkin mennään eteenpäin ja toivotaan parasta. Loppuenlopuksi kaikki on kiinni omista aenteista ja panoksesta, oma uskoni tämän kaiken onnistumiseen on koppuenlopuksi aika suuri. Pystyn mihin vain, jos vain haluan tarpeeksi (:

Koru-kuva omasta kamerasta, muut kotoisin weheartitistä.