Muumipapan muistelmat

Kamalaa, kuinka nopeasti aika kuluukaan. Muistan oman ylä-asteelle siirtymiseni ja koko ylä-aste ajan vahvasti. Muistan ajatukseni, ulkonäköni, mielenkiinnon kohteeni ja kaverini. Ihankuin se olisi ollut vasta eilen.

                 

Mielestäni ei ole kauaakaan, kun istuin vanhan kodimme olohuoneen sohvalla, odotin jännittyneenä mainoskatkon loppua, jolloin äiti ja isäpuoleni olivat luvanneet kertoa minulle ja sisaruksilleni yllätyksen. Siitä kuusi kuukautta myöhemmin, jouluaattona 1997, istuimme taas sisarusteni kanssa samalla sohvalla, jännittyneinä odotimme äidin kotiintuloa. Mukanaan hän toi pienenpienen nyytin, tyttösen, joka täydensi sisaruskoplamme lopulliseen muotoonsa, kaksi tyttöä, poika, kaksi tyttöä. supersisarusten combomme oli valmis.

        

Kaikki sisarukseni ovat minulle hyvin tärkeitä, mutta siihen äidin kotiin tuomaan nyyttiin olen aina suhtautunut hieman eritavalla kuin muihin. Ei väheksyvämmin tai hyväksyvämmin, vain eritavalla.  En voi millään käsittää, että tuo samainen tyttönen pääsi tänään ala-asteelta. Vaikka se onkin vain yksi väli-etappi, merkkaa se minulle tavattoman paljon. Se pienenpieni nyytti, joka on aina ollut meidän muiden silmäterä, rämäpää joka menee eikä meinaa mutta kuitenkin vaatii myös halauksia ja isompien tukea. Huh, haikeeta!

ps. Kiitos sille tyttöselle näistäkin loistokuvista! Ei ole turhaan ottanut siskoistaan mallia! (;